Maailma muuttuu muuttamalla
ORJUUDEN LOPETTAMINEN. Naisten oikeudet. Tasa-arvoinen avioliittolaki. Kasvisruoka kouluissa. Mikään näistä ei olisi toteutunut ilman kunnon kapinaa. Maailmanparannus lähtee usein liikkeelle ruohonjuuritasolta. Ruohonjuurikin
syntyi idealistien kipinästä. Ensimmäisinä vuosina kauppa pyöri vapaaehtoistyön voimin.
Rohkeat keulakuvat ja itsensä likoon laittavat hahmot ovat paikalla, kun historiaa kirjoitetaan uusiksi: Harvey Milk johti homojen poliittista liikettä San Franciscossa 1970-luvulla ja sai vastaansa hallitsevan luokan taistelussaan seksuaalista syrjintää ja homoihin kohdistuvaa vainoa vastaan. Ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen yhdysvaltalaisvirkamies kamppaili kuolemaansa saakka, jottei homovastaisia aloitteita kirjattaisi lakiin. Suomessa lippu nousee salkoon joka maaliskuu naisasialiikkeen uranuurtaja Minna Canthille. Aikansa kulttuuriradikaali taisteli tasa-arvon puolesta vaatien esimerkiksi tyttöjen yhdenvertaisia kouluttautumismahdollisuuksia.
Ympäristöaktivisti Helena Gualinga kylvää maailmalla sademetsätietoisuutta. Maailman talousfoorumi esitteli 21-vuotiaan suomalaisen maailman yhdentoista tärkeän ilmastovaikuttajan joukossa.
Kotimaassa saimaannieriä on saanut nimekkääksi puolustajakseen Jasper Pääkkösen, eikä turhaan: vonkale on nykyään rauhoitettu, eikä sen kalastaminen enää käy.
- Aktivismi toimii yleensä niin, että ensin aktivistit yrittävät herättää asiasta julkista keskustelua. Sen myötä ihmisten tietoisuus lisääntyy ja yhä useammat alkavat hiljalleen kääntyä aktivistien puolelle, sanoo Helsingin yliopiston sosiologian tutkijatohtori Georg Boldt. Nimet jäävät mieleen, mutta yleensä muutoksentekijät eivät hae aktivistisupersankarin roolia. Harveyt ja minnat eivät pyri kiinnittämään huomiota itseensä, vaan asiaan, jonka puolesta tai jota vastaan he toimivat. Kyseessä on todennäköisemmin strateginen valinta silloin, kun jokin liike henkilöityy yksilöön, Boldt sanoo.
"En koe, että toimintani metsien puolesta on valinta vaan enemmänkin velvollisuus. Luonto ja metsät ovat antaneet paljon sekä minulle henkilökohtaisesti että koko Suomelle, ja on aika, että annamme jotain takaisin. Emme saa enää hyväksyä ympäristötuhoa. Toisaalta motivaatiota saa myös upeasta luonnosta ja ihanista ihmisistä, joiden kanssa saa toimia." –Ida Korhonen, ympäristöaktivisti
Prosenttiliike on hyvä esimerkki hyvin laajan joukon aktivistitoiminnasta, joka sai suuria muutoksia aikaan 1980-luvun Suomessa. Liikkeen tavoitteena oli nostaa Suomen kehitysapu YK:n määrittelemälle tasolle eli 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Liike vetosi suomalaisiin, jotta nämä alkaisivat maksaa prosentin tuloistaan jollekin kehitysyhteistyötä tekevälle järjestölle. Pian mukana oli satatuhatta suomalaista, ja toiminnan ansiosta syntyi Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa. Nykyään Fingo-nimellä toimiva asiantuntijajärjestö käynnisti täysin uudenlaisen kehitysyhteistyön, jonka aikaansaannoksiin kuuluu muun muassa terveydenhuollon, tekniikan ja opetusalan koulutuksen vieminen Afrikan maihin.
Rekkalasteittain mereen kipattua likaista lunta
Takapihakallion räjäyttäminen hotellin tieltä. Moraalinen raivo on tehokas kimmoke aktivismille. Kun raivoa pääsee jakamaan vaikkapa nuorten ilmastoliikkeeseen, se saa sosiaalipsykologian tutkimusten mukaan aikaan pitkäkestoisempaa ja omistautuneempaa toimintaa kuin esimerkiksi syyllisyyden tunne. Tosin syyllisyyskin toimii joidenkin kohdalla.
Filosofi Elisa Aaltola on puhunut viime vuosina syyllisyyden tunteiden herättämisen puolesta ympäristökriisin yhteydessä. Hän toteaa Image-lehden artikkelissa, että syyllisyys on tunne, joka kohdistuu tekoihin, kun taas häpeä liittyy identiteettiin. Syyllisyyden avulla voisikin muuttaa juuri tekoja. Syyllisyys omien tekojen vähäisyydestä herää helposti esimerkiksi monien aktivistien areenalla Instagramissa, jossa jaetaan tietoa ja lahjoituslinkkejä ja mobilisoidaan mielenosoituksia. Viime aikoina ovat puhututtaneet muun muassa trans- ja saamelaiskäräjälain kirittäminen, sosiaalitukien riittävyys ja isyysvapaat. Sosiaalinen media ja viestintäsovellukset ovat tehneet aktivismista aiempaa saavutettavampaa. Enää ei tarvitse asua tietyssä paikassa tai tuntea tiettyjä tyyppejä.
Aate yhdistää
Aalistunturilla on kevään aikana koitettu estää Metsähallituksen hakkuita alueella, johon ympäristöjärjestöt esittävät kansallispuiston perustamista. Boldt vieraili mielenosoituspaikalla ja huomasi, että aktivistien ikäjakauma oli siellä 19–66 vuotta.
- On kiinnostavaa, että onnistutaan luomaan liike, joka tuo yhteen erilaisia ihmisiä, Boldt toteaa.
Elokapinaa Boldt pitää mielenkiintoisena hieman samasta syystä. Liike on aktiivisesti välttänyt kiinnittymästä puoluepoliittisiin kantoihin.
- Ei ole leimaa, että toiminta olisi esimerkiksi vasemmistolaista. Siksi se on avautunut paljon suuremmalle väkijoukolle.
Elokapinassa ei ole johtohahmoja ja päätöksenteko toimii liikkeessä täysin ilman hierarkioita.
- Tehtävistä on jopa jättäytynyt pois ihmisiä, jotka ovat kokeneet, että heille kertyy liikaa valtaa. On myös yleistä, että esimerkiksi haastattelupyyntöjä jaetaan eteenpäin, jotteivat samat ihmiset olisi aina äänessä.
Aktivismi ottaa koko ajan uusia muotoja. 1960-luvulla suomalaisessa aktivismissa painotettiin väkivallattomuutta, 1990-luvulta muistetaan radikaalit turkistarhaiskut ja nyt aktivistit istuvat autoteille. Aktivismia ovat myös vetoomukset, adressit ja tarrojen levittäminen kaduille. Toisinaan tilanne vaatii suoraa toimintaa: lakkoilua, ostoboikotteja, katujen tukkimista tai talonvaltausta.
Hyvä esimerkki suorasta toiminnasta on alabamalainen Rosa Parks, joka ei suostunut antamaan 1950-luvulla bussissa istumapaikkaa valkoiselle miehelle. Parks näytti omalla kehollaan, millainen maailma voisi olla.
- Suoran toiminnan kautta yritetään luoda sitä todellisuutta mihin pyritään. Toiminnan muodossa ilmenee vaihtoehtoinen tulevaisuus, Boldt sanoo.
”Muut ovat antaneet minulle aktivistin tittelin, ja aloin itse rokkaamaan sitä, koska se kuulosti paikkansapitävältä. Omasta mielestäni olen aina ollut aktiivinen ihminen, jonka sydän sykkii oikeudenmukaisuudelle ja
yhteisöllisyydelle.” – Ajak Majok, poliitikko-aktivisti
Aktivismi vaatii kovaa nahkaa
Aktivistilla on myös vastustajansa. Ilmastomielenosoituksissa saa kuunnella ilmastoskeptikkojen huutelua, vähemmistöoikeuksia ajavia nimitellään suvakeiksi ja antirasistiset aktivistit joutuvat kohtaamaan natsit. Anarkistinen ja antifasistinen Makamik-yhteisö puolustaa kaikille vapaata kaupunkitilaa. Sen Helsingin Kumpulassa valtaamassa talossa syttyi tulipalo helmikuun lopussa heti sen jälkeen, kun liike oli julkaissut tietoja pääkaupunkiseudulla toimivasta natsista. Palopelastajien mukaan tulipalo oli tahallaan sytytetty. Jo ennen paloa talolla tapahtui monenlaista häirintää, kuten murto, hakaristien piirtelyä ja puuvajan polttaminen.
Ympäristötunteita tutkineen teologi Panu Pihkalan mukaan esimerkiksi mielenosoituksissa saattaa joutua kokemaan pelon ja uhan tunteita, kun samassa julkisessa tilassa on itseen negatiivisesti reagoivia ihmisiä. Nykymaailmassa aktivistit saavat myös somessa lokaa niskaansa. Maailma muuttuu hitaasti. Pihkala kertoo, että tutkimuksessa on tunnistettu ilmiö nimeltä activist burnout. Siinä empaattinen ihminen lähtee tekemään aktivismia, mutta tehtävää on jatkuvasti niin paljon, että voimat uhkaavat ehtyä.
- Silloin olennainen rooli on yhteisöllisyydellä, eli onko porukassa sellainen kulttuuri, että on tärkeää pitää myös taukoja ja huolehtia hyvinvoinnista. Toisaalta aktivismi tuo sitä tekeville ihmisille merkityksen ja yhteisöllisyyden tunnetta, toivoa, toimijuutta, pystyvyyttä, kunniantuntoa ja ylpeyttä”, Pihkala sanoo.
Aktivismi synnyttää lisää aktivismia. Aktivistimummot-ryhmä kertoo syntyneensä, kun jäsenet huomasivat, että ilmastoasioista kantoivat vastuuta vain nuoret.
- Me mummot haluamme turvata kaikille lapsenlapsille maailman, jossa voi elää, he kertovat. Aktivismi taitaakin siis ponnistaa rakkaudesta. Ja usein
ihan siitä läheltä.
”Saamelaisena minulla ei ole sellaista etuoikeutta, että voisin valita, olenko aktivisti vai en. Aktivismi on kulttuurimme säilymisen elinehto. Meitä ei puolusta kukaan, jos itse luovutamme.” – Emmi Nuorgam, ihmisoikeusaktivisti
Ruohonjuuri lehti 1/2023, Ilmiö
Teksti: Sandra Järvenpää ja työryhmä
